Samuel Pihan blogi 2016

Samuel Piha on KAUTE-säätiön stipendiaatti. Samuel  käsittelee tutkimuksessaan evoluutiopsykologiaa ja kuluttajakäyttäytymistä. Tässä blogissaan hän kertoo väitöskirjansa tekemisen iloista, haasteista ja oppimiskokemuksista. Samuel kertoo tutkimuksestaan myös oheisessa videossa. 

samuel-kaute

 

Kreikan kielen harjoituksia

Nuoruudessaan filosofi Bertrand Russell oli yksinäinen. Hän vietti teinivuotensa 1880-luvun viktoriaanisessa kartanossa.

Russell oli täynnä mullistavia, rohkeita ajatuksia, joita hän ei uskaltanut kertoa kenellekään. Jos hän yrittikin puhua ideoistaan, hänen perheensä vain nauroi – ehkä hyväntahtoisesti, mutta nuorukainen koki sen lannistavaksi. Niinpä Russell pysyi hiljaa ja vaelteli Southgaten niittyjen poikki, itsemurhaa jatkuvasti hautoen.

Russell kirjoitti ajatuksiaan pieneen vihkoseen, jonka kannessa luki ”Kreikan kielen harjoituksia”. Hän raapusti muistiinpanonsa kreikkalaisilla kirjaimilla. Kukaan ei saisi tietää, mitä Russell pohtii vapaan tahdon ongelmasta, omatunnon alkuperästä ja kristinuskon vanhakantaisuudesta.

Vasta Cambridgen yliopistoon päästyään Russell ymmärsi, ettei hänen tarvinnut olla ajatuksineen yksin. Russell vapautui – ja alkoi kukoistamaan.

Luettuani Bertrand Russellin muistelmat olen ymmärtänyt, kuinka onnekas olenkaan ollut. Olen koko ikäni saanut kasvaa ja oppia ympäristössä, jossa sosiaaliset odotukset eivät lannista minua – päinvastoin. Paitsi kotona, myös peruskoulussa ja lukiossa minulle opetettiin, että jos saan huikean mutta hullun idean, minun pitää heittää bensaa liekkeihin eikä yrittää tukahduttaa ajatusta sovinnaisuuden snufferilla.

Suomalainen yliopisto näyttäytyy minulle kuitenkin joltain muulta kuin Cambridge Russelille. Niiden kuuden vuoden aikana, kun olen yliopistolla eritasoisia tutkintojani suorittanut, olen ikäväkseni huomannut, että opiskelijoiden ja tutkijoiden hullut ideat kaatuvat usein sosiaalisiin paineisiin.

Näin on käynyt minullekin. Olisin halunnut kirjoittaa kandidaatintyöni seksivälinekaupasta, mutta kirjoitinkin sen autokauppojen sijoittumisesta Turun alueella. En halunnut erottua joukosta liikaa. Graduvaiheessa uskalsin sentään koetella rajojani ja tein tutkielman asiakasvessojen roolista vähittäiskaupassa. Väitöskirjani käsittelee vessahädän vaikutuksia ostokäyttäytymiseen, kuluttajien asenteita hyönteisruokaa kohtaan, ja seksuaalisuuteen liittyvää kuluttamista.

Riskin kaihtaminen saa meidät valitsemaan turvallisen aiheen, josta epäilemättä saa kelpo tutkimuksen mutta jolla on vain vähän kauaskantoisia seurauksia. Filosofi Thomas Kuhn nimittäisi tätä ehkä normaalitieteeksi. Normaalitieteessä vallitsevat yleisesti hyväksytyt lähtökohdat, vankat peruskivet, joiden päälle sovinnainen tutkimus tiili tiililtä muuraa jotain uutta mutta pientä.

Bertrand Russell ei tyytynyt turvalliseen mutta tukahdutettuun rooliin viktoriaanisena muurarina. Hän otti riskin, toi kreikan kielen harjoituksensa julki ja mullisti 20. vuosisadan tieteenfilosofian. Eikä kukaan enää nauranut.

Kuinkahan suuri osa mullistavista tutkimusideoista on jäänyt pinnan alle kytemään vain sosiaalisen paineen vuoksi? Kuinkahan monta tieteellistä vallankumousta tiedeyhteisö on vuosikymmenien varrella kukistanut? Voisikohan suomalainen yliopisto olla kuin Russellin aikakauden Cambridge?

Hulluja kysymyksiähän nämä ovat..

7.12.2016

 

Olikohan se isolokki?

Lapsuuteni ja nuoruuteni rakkain harrastus oli lintujen tarkkailu. Siitä saan kiittää isääni, joka vuosituhannen alussa vei minut kymmenille linturetkille.

Opin varhain, että lintuhavainnot eivät ole leikin asia.

”Yliopistolla kirjoitetaan harrastajien havaintojen perusteella tutkimuksia”, isä kertoi. ”Siksi jokaisesta havainnostaan, varsinkin harvinaisuuksista, täytyy olla täysin varma.”

Linturetki toisensa jälkeen isä korosti minulle itsekriittisyyttä. Yhdeksänvuotiaalle pojalle koko sana oli kummallinen. Mutta se iskostui mieleeni.

Yhtenä talvena Turun Aurajoen rannassa havaittiin isolokki. Tällaista harvinaisuutta minun piti tietenkin päästä katsomaan. Isä ei ehtinyt mukaan, joten kävelin Förin sulapaikalle yksin.

Minua jännitti. Talvipukuinen isolokki on vaikea tunnistaa. Miten erottaisin sen joella parveilevista harmaalokeista? Ei mennyt monta minuuttia, kun olin saanut isolokin kiikariini ja lähetettyä isälle voitonriemuisen tekstarin. Isältä tuli lämmin onnittelu.

Kotimatkalla aloin kuitenkin epäröidä. Lajinmääritys on luotettava vasta, kun havainnoitsija on 100-prosenttisesti varma. Jos omatuntoa kalvaa mitätönkin epäilys, laji on varmennettava lisähavainnoinnilla – tai havainto hylättävä kokonaan.

Hämärä oli laskeutunut ja isolokki jo mennyt menojaan. Illalla tunnustin isälle, ettei se ehkä ollutkaan isolokki. Peruin havaintoni.

”Hyvää kriittisyyttä”, vastasi isä.

Viisitoista vuotta myöhemmin painin samanlaisten tunnontuskien kanssa kuin kymmenkesäisenä Aurajoella.

Minulla on tutkimuksissani kova kaipuu tehdä suuria löydöksiä; havaita kauppatieteiden isolokkeja. Joskus luulen niitä tehneeni. Sitten muistan kriittisyyden. Havaintohan on varma vain, jos se on 100-prosenttisesti vedenpitävä.

Jo nuorella iällä mieleeni hiipi paradoksi.

Vaikka katsoisin kaukoputkessa olevaa lintua – tai tilasto-ohjelmassa näkyvää korrelaatiota – tuntikausia ja analysoisin kaikki kuviteltavat virhelähteet, voinko koskaan tulla täysin varmaksi havainnon paikkansapitävyydestä?

Sataprosenttisen varmuuden saavuttaminen tuntui utopistiselta. Se oli kuin matemaattinen raja-arvo, jota kohti etenen mutta jota en koskaan tavoita.

Myöhemmin ymmärsin, että ongelma on filosofinen. Kysymys on fallibilismista. Fallibilismin mukaan varmuutta ei voi saavuttaa. Sitä voi kuitenkin lähestyä, jos käyttää tieteellistä menetelmää.

Minun oli vaikeuksia ymmärtää, mitä tarkoittaa tieteellinen menetelmä. Miten se eroaa muista tiedonhankinnan tavoista? Sain opettajiltani ja kirjallisuudesta ympäripyöreän käsityksen, mutta kaipasin ytimekästä määritelmää.

Yhtäkkiä ymmärsin, että opin sen jo lapsuuteni linturetkillä.

Tiede perustuu omien havaintojensa epäilemiseen. Tieteellinen menetelmä on sitä itsekriittisyyttä, jota isä hämmentyneelle pojalleen lintutorneissa, ulkosaariston luodoilla ja kaatopaikkojen laidoilla opetti.

Ehkä juuri näiden kokemusten ansiosta olen tutkijan urapolulla. Enkä ole vieläkään nähnyt isolokkia.

3.8.2016

 

VAALIVÄITTELYISTÄ TUTKIJAKAMMIOON

Vuosikymmen sitten isoveljeni joutui lukiossa kirjoittamaan mielipidekirjoituksen vapaavalintaisesta aiheesta.

Tehtävä oli vaikea. Aina kun veljeni hoksasi sopivan aiheen ja teesin, hänen mieleensä tulvi vastaväitteitä. Mielipiteen muodostaminen ja johdonmukainen puolustaminen tuntui mahdottomalta.

Niinpä isoveljeni päätyi kirjoittamaan mielipidekirjoituksen, jossa hän vastusti mielipidekirjoitusten kirjoittamista. Kun yläasteikäisenä kuuntelin veljeni kertomusta, se tuntui lähinnä hassulta. Kesti vuosikausia oivaltaa tarinan nerokkuus.

Opiskeluaikana harrastin politiikkaa. Poliittiset näyttämöt olivat mahtava paikka harjoitella esiintymistä ja argumentointia.

Kun kiertelin kuntavaaleissa Turun lukioiden vaaliväittelyitä, ymmärsin saman minkä veljeni ymmärsi jo lukion penkillä.

En kyennyt muodostamaan järkkymätöntä mielipidettä mihinkään. Mitä syvemmin perehdyin asiaan kuin asiaan, sitä enemmän näin järkeviä vasta-argumentteja. Aloin myös ymmärtää, miksi poliittiset vastustajat näkevät asian toisin kuin minä. Yhteen mielipiteeseen takertuminen olisi tuntunut mielestäni itsepetokselta.

Äänestäjät eivät pitäneet jolpista, joka muuttaa näkemyksiään alinomaa. Kuntavaalit päättyivät osaltani 29 ääneen ja vertauslukusijaan 657.

Jättäydyin politiikasta ja suoritin maisterintutkinnon. Tein uravalintani ja aloitin jatko-opinnot Turun kauppakorkeakoulussa. Tiedemaailma houkutteli minua jo yläasteella. Nykyään ymmärrän, miksi.

Tieteessä minulla on oikeus – jopa velvollisuus – muuttaa näkemyksiäni järkiargumenttien perusteella. Minun ei tarvitse pitäytyä näkemyksissäni vain siksi, että olen jo valinnut puoleni.

Myönnän, että olen monesti rakastunut yksittäisiin ideoihin, teorioihin tai paradigmoihin. Mutta olen myös monesti hylännyt rakkauteni, koska rakastettuni ei ollutkaan sitä, miltä se aluksi näytti.

Opiskeluaikana rakastin yksilönvapausaatetta. Tutkimussuunnitelmaa kirjoittaessani olin vakuuttunut evoluutiopsykologisen teorian ylivertaisuudesta. Tohtorikoulutuksen alussa vannoin positivistisen tieteenfilosofian nimeen.

Usein rakkauteen liittyi avoin viha vastakkaisia ajattelutapoja kohtaan. Menin Hesarin sivuille asti nälvimään folkloristeja. Nyttemmin olen tajunnut, että folkloristitkin kantavat kortensa kekoon. Olin itse kapeakatseinen.

Karl Popper kirjoittaa: ”Aina kun jokin teoria näyttäytyy sinulle ainoana mahdollisuutena, et todennäköisesti ymmärrä joko itse teoriaa tai sitä ongelmaa, joka teorian on määrä ratkaista.”

Kriittinen tieteellinen ajattelu on myllertänyt arvomaailmaani pohjamutia myöten. Vuodet kauppakorkeakoulussa ovat opettaneet, että ilmiötä pitää katsoa niin monesta suunnasta kuin mahdollista. Vain siten maailmasta saa totuudenmukaisen kuvan.

Näen Turun tuomiokirkon sekä tutkijahuoneeni että asuntoni ikkunasta. Pääsen ihailemaan kirkkoa päivittäin kahdesta vastakkaisesta suunnasta. Molemmat maisemat ovat upeita ja paljastavat rakennuksesta hieman eri osia.

Olisi hölmöä kysyä, kumpi maisemista on oikea.

27.5.2016