Suomessa on pienen vientivaltion roolista huolimatta totuttu mukailemaan Piilaakson innovaatiojärjestelmää, jossa kaiken pitää onnistuakseen olla suurta. Eurooppa ja Kiina ovat todenneet jääneensä Yhdysvaltojen jälkeen monella innovaatio- ja yrityskasvumittarilla, ja monet kiinnostuneet katseet kohdistuvat jälleen Kalifornian innovaatiopyhättöön.
Piilaakson mallissa painopisteitä ovat finanssialan ohjaama riskisijoittaminen, pienyritysten tähtitieteellisen nopea kasvu sekä Schumpeterin määrittelemä ”luova tuho”, jossa uuden keksinnön kehittäneen yrityksen kannustimena on vallata kilpailijoiltaan markkinaosuus ja elinkeino.
Muualla ja jopa Suomessa tapahtuva kehitys osoittaa kuitenkin sen, että menestyksekkäät innovaatiokeskukset voivat olla hyvin erilaisia. Esimerkiksi Vaasan energia-alan yritysten menestys rinnastetaan mielellään tutkimusraporteissa Piilaakson mallin kulmakiviin ja luovaan tuhoon. Vaasalaisinsinööri antoi kuitenkin tutkimuksessani tästä kehityksestä aivan vastakkaisen kuvan: hän on monikymmenvuotisen uransa aikana nähnyt Vaasassa yhteensä vain kaksi konkurssia. Samansuuntaisia havaintoja voi tehdä myös nyt nopeasti kehittyvässä Pohjois-Ruotsissa. Yrittäminen ja innovaatiotoiminta on Pohjoismaissa paljon Yhdysvaltoja tukevammin ja menestyksekkäästi sidottu suurten yritysten pitkäjänteisiin alihankintaverkostoihin, joissa toimijat vaihtuvat hitaasti.
Innovaatiotoiminnan kulmakivet siirtyvät
Tulevaisuuden ratkaisevat innovaatiot vaativat entistä enemmän systeemiajattelua, eri alojen ja yhteiskuntatoimijoiden yhteispeliä. Lukuisat alat ovat jo nyt aloittaneet muutosprosessin muun muassa hiilineutraalin teollisuuden ja kulutuksen mahdollistamiseksi. Uusien, kestävien ideoiden kehityksessä ja soveltamisessa teollisuusyritykset tekevät yhteistyötä niin valtioiden, rahoittajien kuin asiakkaidenkin kanssa. Tällaista jaettua innovaatiotoimintaa tarvitaan etenkin siksi, että ilmastonmuutoksen torjunta vaatii nopean ja koko yhteiskunnan laajuisen suunnanmuutoksen. Sen edistämiseksi ei riitä yksittäisten yritysten innovaatiomenestys.
Piilaakson malli, joka voi pahimmillaan johtaa eri yritysten tai tutkimusryhmien väliseen nollasummapeliin ja tiedonjakamisen vähenemiseen, ei ole jaetun innovaation tavoitteluun parhaiten sopiva järjestelmä. Uuden sukupolven innovaatiopolitiikassa keskitytään entistä vahvemmin avoimiin ja alueellisiin innovaatiojärjestelmiin. Paikalliset toimijat ja pitkäaikaiset yhteistyöverkostot edistävät jaettua ja kestävää innovaatiota.
Uusi pohjoismainen innovaatiomalli
Kestävyyteen, jatkuvuuteen ja jaettuun innovaatioon panostavat kaupungit ja teollisuuspuistot tarvitsevat kehittyäkseen uusia kasvukeinoja ja tukiverkostoja. Suomella ja muilla Pohjoismailla on erinomaiset edellytykset menestyä uuden sukupolven jaettujen innovaatiojärjestelmien kehittämisessä. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Pohjoismaissa teollisuutta johtavat suuryritykset, joiden ympärille on rakentunut yhteistyöverkostoja. Näissä verkostoissa pitkäjänteisyys ja jaettu oppiminen ovat jo ennestään erityisvahvuuksia.
Vaasan energia-alan osaamiskeskittymä, jossa menestyvät sekä suuret konsernit että aktiivinen pienyrittäjyys, on tästä hyvä esimerkki. Pääoma on usein sidottua suuryritysten alihankintaketjuihin, minkä johdosta riskisijoittaminen on vähäisempää mutta pitkäjänteisempää kuin Piilaakson mallissa. Konkurssien luova tuho on harvinaista, ja koulutus ja tutkimus toteutetaan yritysten ja koulutustoimijoiden yhteistyön kautta.
Sellainen ajattelu ja käytäntö, joka käsittää innovaatiotoiminnan osana yhteiskuntakehitystä, on nykyaikaista pohjoismaalaisuutta parhaimmillaan.
Viktor Salenius
Kirjoittaja on Oxfordin yliopiston väitöskirjatutkija. Tutkimusprojektin aiheena on pohjoismaisten innovaatiojärjestelmien kehitys ja sopeutuminen. Tutustu Viktoriin LinkedInissä.
Tutkijablogissa KAUTE-säätiön apurahansaajat kertovat tutkimuksestaan ja havainnoistaan omin sanoin.