Samuel Pihan blogi

Samuel Piha on KAUTE-säätiön stipendiaatti. Samuel käsittelee tutkimuksessaan evoluutiopsykologiaa ja kuluttajakäyttäytymistä. Blogissaan hän kertoo väitöskirjansa tekemisen iloista, haasteista ja oppimiskokemuksista.

 

 

7.12.2017
Palaanko rikkaampana miehenä?

Ensi viikolla palaan Kanadasta Suomeen. Mitä jäi käteen?

Minulla oli kaksi tavoitetta. Ensinnäkin halusin syventää ymmärrystäni kokeellisesta kuluttajatutkimuksesta. Nyt olen puoli vuotta istunut suunnittelemassa koeasetelmia ja tarkkailemassa aineistonkeruutilanteita. Ehkä en kuluttajapsykologian huippuasiantuntijaksi tullut, mutta perusvalmiudet lienevät nyt hallussa. Tulevina kuukausina jatkan yhteistyötä kanadalaisten kanssa Suomesta käsin. Ehkä pääsen soveltamaan uusia taitojani.

Toinen tavoitteeni oli verkostoituminen. Sitä tein koko rahan edestä. Olen keskustellut kymmenien uusien ihmisten kanssa, lounailla, kahvilla, kapakoissa, museoissa ja jopa tutkimusseminaareissa. Näiden keskusteluiden syvin anti ei ole kuitenkaan se, että minulla olisi tulevaisuudessa enemmän ulkomaisia kontakteja. Opin niistä jotain paljon merkittävämpää. Opin ymmärtämään amerikkalaisen ja eurooppalaisen kuluttajatutkimuksen eroa.

Amerikassa lähtökohta on usein teoria. Kun uutta tutkimusta suunnitellaan, kysytään miten tutkimus laajentaa nykyistä teoriaa. Sitten mietitään, miten teorialaajennusta voisi testata. Euroopassa liikkeelle lähdetään useammin ilmiöstä. Havaitsemme ympäristössämme jotain jännittävää ja alamme pohtia, mistä havainnossamme on kyse – ja päädymme uusiin teoreettisiin ideoihin.

Ennen tutkimusvierailua olin hiukan turhautunut ilmiölähtöiseen tutkimukseen, koska mielestäni teorialähtöisyys oli tieteellisempää. Minähän olen aina halunnut tehdä ns. luonnontieteellistä kuluttajatutkimusta. Nyt olen nähnyt, että jos tavoitteena on vain täydentää teoriaa, uudet ja hyödylliset ideat jäävät helposti huomaamatta. Teoria voi tappaa luovuuden.​

Keskeisin oivallukseni on, että Euroopan pitää oppia Amerikalta, mutta Amerikankin pitää oppia Euroopalta. Parasta tiedettä syntyy, kun teoria ja ilmiö ovat tasapainossa. Paljon kiteytyi lähimmän Kanadan-kollegani Shirishin toteamukseen: ”You have the ideas and contextual creativity, I have the theoretical knowledge. Our cooperation is a perfect match.”

Tämä vierailu on rikastuttanut mieltäni paljon, ja on minulla konkreettisiakin näyttöjä. Viime blogitekstissäni tuumailin, saankohan väitöskirjan täällä tehtyä. Kerrottakoon, että käsikirjoitus on valmis ja odottaa ohjaajien kommentteja sekä kevään editointikierroksia. Loppu on lähellä!​

Hyvää joulua lukijoille!

 

11.9.2017
Pikkujoulu oli portti maailmalle

Kolmannes tutkimusvierailustani Kanadaan, Wilfrid Laurier Universityyn Ontarioon, on takana. Kaikki alkoi oppiaineemme pikkujoululounaalta kolme vuotta sitten. Istuin sattumalta vierailevan kanadalaisprofessori Nicole Coviellon viereen.

Pian ilmeni, että Coviellon lähimpiin kollegoihin kuuluu Tripat Gill. Gill on tunnettu tutkimuksistaan kuluttamisen evoluutiopsykologiasta. Olin lukenut runsaasti hänen tuotantoaan. Nicole Coviello välitti terveiseni Tripat Gillille, ja kohta olinkin Gillin kanssa kirjeenvaihdossa – ja hakemassa Kautelta rahoitusta tutkimusvierailuun.

Tarkoitus oli lähteä tammikuussa 2017. Mutta perheeseemme syntyi esikoinen vain kuukautta aikaisemmin. Matka lykkääntyi puolella vuodella. Tuoreena isänä tajusin myös, ettei vauvan kanssa voi asua missä tahansa halvassa opiskelijakommuunissa. Laitoin nopeasti täydennyshakemuksen Kautelle, ja Kaute myönsi lisärahoituksen. Säätiön joustavuus muuttuneessa elämäntilanteessa tuntui hyvältä.

Heinäkuussa 2017 pääsimme lähtemään, ja nyt olen jo työn imussa. Päätavoitteeni on opetella kokeellista kuluttajatutkimusta, mihin ei Turun kauppakorkeakoulussa ole mahdollisuuksia. Isäntäni Tripat Gill jatko-opiskelijoineen ovat ottaneet minut mukaan tutkimukseensa vaikutusvallan evoluutiopsykologiasta. Aiomme kirjoittaa konferenssipaperin ja myöhemmin täyden artikkelin.

Olen myös kirjoittanut johdantoa artikkeliväitöskirjaani. Yhteisen nimittäjän löytäminen artikkeleilleni on ollut aikamoinen tehtävä. Artikkelit käsittelevät aivan erillisiä kuluttamisen ilmiötä. Siksi johdannon abstraktiotaso pitää nostaa erittäin korkealle. Mitä korkeammalle tason nostaa, sitä vaikeampi sitä on argumentoida. Onneksi en taida olla ainoa tohtoriopiskelija, joka on ongelman kanssa paininut.

Ensimmäinen kolmannes – kaksi kuukautta – on kulunut nopeasti. Edessä on neljä kuukautta. Jos joulukuuhun mennessä osaan tehdä kuluttajatutkimusta labrassa, olen tyytyväinen. Valmis väitöskirjakäsikirjoitus olisi kiva lisä, mutta sitä voin tehdä pitkälle ensi kevääseen. Aloitin tutkinnon syksyllä 2014, muutama kuukausi ennen kohtalokasta pikkujoululounasta, ja ihanteeni olisi valmistua neljässä vuodessa. Onnistuukohan?

 

7.12.2016
Kreikan kielen harjoituksia

Nuoruudessaan filosofi Bertrand Russell oli yksinäinen. Hän vietti teinivuotensa 1880-luvun viktoriaanisessa kartanossa.

Russell oli täynnä mullistavia, rohkeita ajatuksia, joita hän ei uskaltanut kertoa kenellekään. Jos hän yrittikin puhua ideoistaan, hänen perheensä vain nauroi – ehkä hyväntahtoisesti, mutta nuorukainen koki sen lannistavaksi. Niinpä Russell pysyi hiljaa ja vaelteli Southgaten niittyjen poikki, itsemurhaa jatkuvasti hautoen.

Russell kirjoitti ajatuksiaan pieneen vihkoseen, jonka kannessa luki ”Kreikan kielen harjoituksia”. Hän raapusti muistiinpanonsa kreikkalaisilla kirjaimilla. Kukaan ei saisi tietää, mitä Russell pohtii vapaan tahdon ongelmasta, omatunnon alkuperästä ja kristinuskon vanhakantaisuudesta.

Vasta Cambridgen yliopistoon päästyään Russell ymmärsi, ettei hänen tarvinnut olla ajatuksineen yksin. Russell vapautui – ja alkoi kukoistamaan.

Luettuani Bertrand Russellin muistelmat olen ymmärtänyt, kuinka onnekas olenkaan ollut. Olen koko ikäni saanut kasvaa ja oppia ympäristössä, jossa sosiaaliset odotukset eivät lannista minua – päinvastoin. Paitsi kotona, myös peruskoulussa ja lukiossa minulle opetettiin, että jos saan huikean mutta hullun idean, minun pitää heittää bensaa liekkeihin eikä yrittää tukahduttaa ajatusta sovinnaisuuden snufferilla.

Suomalainen yliopisto näyttäytyy minulle kuitenkin joltain muulta kuin Cambridge Russelille. Niiden kuuden vuoden aikana, kun olen yliopistolla eritasoisia tutkintojani suorittanut, olen ikäväkseni huomannut, että opiskelijoiden ja tutkijoiden hullut ideat kaatuvat usein sosiaalisiin paineisiin.

Näin on käynyt minullekin. Olisin halunnut kirjoittaa kandidaatintyöni seksivälinekaupasta, mutta kirjoitinkin sen autokauppojen sijoittumisesta Turun alueella. En halunnut erottua joukosta liikaa. Graduvaiheessa uskalsin sentään koetella rajojani ja tein tutkielman asiakasvessojen roolista vähittäiskaupassa. Väitöskirjani käsittelee vessahädän vaikutuksia ostokäyttäytymiseen, kuluttajien asenteita hyönteisruokaa kohtaan, ja seksuaalisuuteen liittyvää kuluttamista.

Riskin kaihtaminen saa meidät valitsemaan turvallisen aiheen, josta epäilemättä saa kelpo tutkimuksen mutta jolla on vain vähän kauaskantoisia seurauksia. Filosofi Thomas Kuhn nimittäisi tätä ehkä normaalitieteeksi. Normaalitieteessä vallitsevat yleisesti hyväksytyt lähtökohdat, vankat peruskivet, joiden päälle sovinnainen tutkimus tiili tiililtä muuraa jotain uutta mutta pientä.

Bertrand Russell ei tyytynyt turvalliseen mutta tukahdutettuun rooliin viktoriaanisena muurarina. Hän otti riskin, toi kreikan kielen harjoituksensa julki ja mullisti 20. vuosisadan tieteenfilosofian. Eikä kukaan enää nauranut.

Kuinkahan suuri osa mullistavista tutkimusideoista on jäänyt pinnan alle kytemään vain sosiaalisen paineen vuoksi? Kuinkahan monta tieteellistä vallankumousta tiedeyhteisö on vuosikymmenien varrella kukistanut? Voisikohan suomalainen yliopisto olla kuin Russellin aikakauden Cambridge?

Hulluja kysymyksiähän nämä ovat..

 

27.5.2016
Vaaliväittelyistä tutkijakammioon

Vuosikymmen sitten isoveljeni joutui lukiossa kirjoittamaan mielipidekirjoituksen vapaavalintaisesta aiheesta.

Tehtävä oli vaikea. Aina kun veljeni hoksasi sopivan aiheen ja teesin, hänen mieleensä tulvi vastaväitteitä. Mielipiteen muodostaminen ja johdonmukainen puolustaminen tuntui mahdottomalta.

Niinpä isoveljeni päätyi kirjoittamaan mielipidekirjoituksen, jossa hän vastusti mielipidekirjoitusten kirjoittamista. Kun yläasteikäisenä kuuntelin veljeni kertomusta, se tuntui lähinnä hassulta. Kesti vuosikausia oivaltaa tarinan nerokkuus.

Opiskeluaikana harrastin politiikkaa. Poliittiset näyttämöt olivat mahtava paikka harjoitella esiintymistä ja argumentointia.

Kun kiertelin kuntavaaleissa Turun lukioiden vaaliväittelyitä, ymmärsin saman minkä veljeni ymmärsi jo lukion penkillä.

En kyennyt muodostamaan järkkymätöntä mielipidettä mihinkään. Mitä syvemmin perehdyin asiaan kuin asiaan, sitä enemmän näin järkeviä vasta-argumentteja. Aloin myös ymmärtää, miksi poliittiset vastustajat näkevät asian toisin kuin minä. Yhteen mielipiteeseen takertuminen olisi tuntunut mielestäni itsepetokselta.

Äänestäjät eivät pitäneet jolpista, joka muuttaa näkemyksiään alinomaa. Kuntavaalit päättyivät osaltani 29 ääneen ja vertauslukusijaan 657.

Jättäydyin politiikasta ja suoritin maisterintutkinnon. Tein uravalintani ja aloitin jatko-opinnot Turun kauppakorkeakoulussa. Tiedemaailma houkutteli minua jo yläasteella. Nykyään ymmärrän, miksi.

Tieteessä minulla on oikeus – jopa velvollisuus – muuttaa näkemyksiäni järkiargumenttien perusteella. Minun ei tarvitse pitäytyä näkemyksissäni vain siksi, että olen jo valinnut puoleni.

Myönnän, että olen monesti rakastunut yksittäisiin ideoihin, teorioihin tai paradigmoihin. Mutta olen myös monesti hylännyt rakkauteni, koska rakastettuni ei ollutkaan sitä, miltä se aluksi näytti.

Opiskeluaikana rakastin yksilönvapausaatetta. Tutkimussuunnitelmaa kirjoittaessani olin vakuuttunut evoluutiopsykologisen teorian ylivertaisuudesta. Tohtorikoulutuksen alussa vannoin positivistisen tieteenfilosofian nimeen.

Usein rakkauteen liittyi avoin viha vastakkaisia ajattelutapoja kohtaan. Menin Hesarin sivuille asti nälvimään folkloristeja. Nyttemmin olen tajunnut, että folkloristitkin kantavat kortensa kekoon. Olin itse kapeakatseinen.

Karl Popper kirjoittaa: ”Aina kun jokin teoria näyttäytyy sinulle ainoana mahdollisuutena, et todennäköisesti ymmärrä joko itse teoriaa tai sitä ongelmaa, joka teorian on määrä ratkaista.”

Kriittinen tieteellinen ajattelu on myllertänyt arvomaailmaani pohjamutia myöten. Vuodet kauppakorkeakoulussa ovat opettaneet, että ilmiötä pitää katsoa niin monesta suunnasta kuin mahdollista. Vain siten maailmasta saa totuudenmukaisen kuvan.

Näen Turun tuomiokirkon sekä tutkijahuoneeni että asuntoni ikkunasta. Pääsen ihailemaan kirkkoa päivittäin kahdesta vastakkaisesta suunnasta. Molemmat maisemat ovat upeita ja paljastavat rakennuksesta hieman eri osia.

Olisi hölmöä kysyä, kumpi maisemista on oikea.